Tähtiä
tapaamassa Tavastialla
Lauantaiaamuna
tärinä kävi melkein sietämättömäksi. Edellisen yön unet
olivat jääneet jännityksestä lyhyeksi. Kalenteri näytti
päivämääräksi 11.10.2014.
Tapasin ystäväni
ja matkaseuralaiseni Heidin linja-autoasemalla. Hän oli
selvästi yhtä jännittynyt kuin minäkin. Bussin muut matkustajat
välillä Tampere-Helsinki saivat kuunnella koko matkan hermostunutta
höpötystämme, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, minne
olimme matkalla. Michael Monroe vetäisi Tavastialla kaksi
keikkaa sinä päivänä, ja alaikäisillekin sallittua päiväkeikkaa
ennen järjestettäisiin meet & greet -tapaaminen. Me olimme
kaksi niistä 12 onnekkaasta, jotka olivat voittaneet Street Teamin
järjestämän kilpailun. Olimme menossa tapaamaan Monroeta ja
bändiä. Näytimme siltä kuin voisimme valloittaa koko Helsingin.
Tavastian pihassa
parveili teinejä. Pukukoodi oli hihamerkein ja selkälipuin
päällystetty nahkatakki, voimakas meikki sekä tupeerattu tukka.
Monet taistelivat kylmää vastaan kääriytymällä viltteihin.
Nopean kyselyn perusteella sai tietää, että suuri osa ihmisistä
oli istunut pihassa jo aamusta saakka. Tuttuja naamoja pyöri joka
puolella. Bändi saapui taksilla Tavastian sivuovelle, ja me käytiin
moikkaamassa soittajia. Kitaristi Steve Conte halasi meistä
jokaista tuttavallisesti.
Meet & greetiin
päässeet otettiin jonon ohi nimilistan avulla. Meidät ohjattiin
Tavastian aulabaariin istumaan. Saisimme ensin pitää bändille
leikkimielisen "lehdistötilaisuuden", siis kysellä heiltä
mitä mieleen tuli. Sitten saisimme kaiken mahdollisen nimmaroiduksi
ja jokaisesta otettaisiin kuva bändin kanssa.
"Oho", oli
basisti Sami Yaffan reaktio, kun bändi tuli sisälle
huoneeseen ja näki meidät kaksitoista istumassa siinä. He
istuutuivat meitä vastapäätä. Päätin olla rohkea ja kysyä
ensimmäisen kysymyksen:
- Mikä on hauskin
biisi vetää livenä?
Michael katsoi
minua, ja hetken mietittyään vastasi lempibiisikseen Got
Blood?:n, koska "siinä säkeistön tykityksessä on
haastetta". Conte kysyi minulta, mikä oli lempibiisini kuulla
livenä, mutten ehtinyt vastata kun joku jo kysyi, mitä tapahtuisi
pian päättyvän kiertueen jälkeen. Michael kertoi meille tulevasta
jalkaleikkauksestaan ja siitä johtuvasta puolen vuoden tauosta. Tuon
ajan yhtye käyttäisi uusien biisien kirjoittamiseen. Kysyin vielä,
että miten he määrittelevät hyvän keikan.
- Kun jostain tulee
verta, Michael vastasi heti ja sai sekä bändin että meidät
nauramaan.
Olin
leiponut bändille muffineja, jotka oli koristeltu yhtyeen logolla.
Nimmareita hakiessani annoin sellofaanisen paketin Samille, joka
tökki heti vieressään olevaa kitaristi Rich Jonesia.
- Man, look what we
got! How cool! Sami henkäisi ja kiitteli vuolaasti. Kaksikko yritti
heti avata pakettia. Soittajat vitsailivat keskenään ja meille,
tunnelma oli rento ja iloinen tiukasta aikataulusta huolimatta.
Michael kiitteli meitä faneja siitä, kuinka me olemme aina bändin
tukena.
- Te ootte niin
sulosia.
Ihastelin Heidin
kanssa ohimennen Michaelin bootseja.
- Aijaa, kiitos
kiitos. Hehheh. Nää on ihan tosta steissiä vastapäätä olevasta
kenkäkaupasta! Mut älkää kertoko Olli Hermannille, se
matkii mua koko ajan, sillä on samanlainen nahkatakkikin! Michael
kertoi meille. Bändit jätkät heittivät koko ajan läppää
keskenään, ja saimme me kuulla jopa Samin ja Richin laulutulkintaa
Rihannan Girl On Fire -biisistä, jota he hoilasivat
samalla kun yrittivät avata muffinsipakettia. Nauratti. Jokainen
paikalla ollut sai nimmarit ja yhteiskuvan.
|
Steve
Conte, minä, Michael Monroe, Sami Yaffa, Rich Jones, Karl Rockfist
|
Me pääsimme ennen
muita sisälle Tavastialle. Ryntäsin Heidin kanssa aivan keskelle
lavan catwalkin reunaa. Klubilla soineet rock-klassikot, efektisavun
tuoksu ja ympärillä pyörivät samanhenkiset ihmiset saivat olon
kotoisaksi.
Valojen sammuessa ja
intron alkaessa yleisö räjähti tuttuun huutomyrskyyn.
Ensimmäisestä biisistä alkaen me hypimme ja huusimme, riehuimme ja
lauloimme mukana. Bändiä nauratti, heillä oli selvästi mukavaa.
Ehkä hekin tunsivat Tavastian aivan omanlaisensa tunnelman. Michael
riehui ympäri lavaa kuten aina, hän otti kontaktia yleisöön koko
ajan. Musiikki kuulosti täydelliseltä ja pää tuntui muutenkin
sumuiselta.
Purkauduimme
ulos hikiseltä klubilta viileään syysiltaan. Moikkasin Heidin,
joka lähti jo kohti kotia. Itse jäin vielä hillumaan Tavastian
pihaan tuttujen kanssa. Pihaan ajoi jonkin ajan kuluttua taksi,
ja pian Monroe itse ilmestyi sivuovesta. Hän jutteli fanien kanssa
samalla kun odotti muita bändiläisiä. Kun muita ei näkynyt vielä
kymmenenkään minuutin kuluttua, laulajalegenda kyllästyi
odotteluun.
- Helvetti soikoon,
ottakoon toisen taksin! Mä lähden nyt!
Sami Yaffa ehti
juuri ja juuri samaan kyytiin, kunhan sai innokkaimmat fanit
halailtua ja pois tieltään.
Taksin ajettua pois
ei mennyt kuin kymmenen sekuntia, kun loppuosa bändistä tuli ulos.
He näyttivät siltä kuin eivät tienneet, olisiko pitänyt itkeä
vaiko nauraa.
Ostin junalipun
takaisin Tampereelle. Oli hikinen ja raukean onnellinen olo. Vasta
junassa istuessa tapahtumat alkoivat upota tajuntaa. Heidiltä tuli
viesti:
"Täällä mä
tsuppailen päälläni takki, joka tuoksuu vieläkin Michael Monroen
hajuvedeltä."
Kuvat
ja teksti: Noora Sillgren